Jimi Tenori semu, saksofonist Tapani Rinne on RinneRadioga aastaid rühkinud laia maailma tähelepanu suunas, kartmata sealjuures põigata ka järgmisse sajandisse. Kui see siin on jazz, siis kus on piirid? Techno-kummastused ja garbareklikud iluheiastused, trumm ja bass koos a la Photek süngete elektroonikalabürintidega, samaanlikud transsimised, hip-hop-käänustised ja ämbientlikud chill-out heljumid. Rinne enda saksofon on alati fookus, mille ümber keerleb arvutimängulikult põne-vusi pakkuv kaleidoskoopne minimaailm, tipnedes 9-minutilise looga «Fennoskandia».
Jazzrytmit 6/98
RinneRadio: G
Tapani Rinne sopr.sax, bass clar, vocoder, xylophone, keyboards, Jari Kokkonen keyb, samples, programmint, Freakmaster K.One keyboards, scratches, programming, Pauli additional programming.
RinneRadio tuo kannesta alkaen hieman futuristisen etäisen ja etten sanoisi elastisen kuvan nykyisyydestään. Alkusointu on pupulistinen. Lenakin kanssa voi viettää hitaan poskihetken. Kakkosraita Helsinki luo repivätempoisen sävelkuvan tulevasta kulttuurikaupungista. Sehän juttelee, juku sentään. Sitten uupuu kuuntelijan mieli, ja lopulta nukahtaa illalla yhdessä Lenakin kanssa. RinneRadio on pyrkinyt musiikillisesti suoraviivaisempaan rakenteeseen monimuotoisuuden kustannuksella.
Rinteen saksofoni ei soi entiseen malliin. Tecno futaa, mutta puuduttaa. Alituiseen vaivaava tecno-tikutus syö viimeisenkin akustisen vivahteen. Se tekee RinneRadiosta rauhattoman. Ikään kuin ihmistä haluttaisiin vaivata alusta hamaan loppuun saakka. Kuvittelepa tilanne, jossa yrität luonnon helmassa ottaa kauniina kesäpäivänä aurinkoa, ja kun harmonia on täydellisimmillään, tecno-tikka alkaa koputtaa puuta ja räikkäharakka vedättelee räyhäköitä naurukohtauksiaan. Luonto ei kestä.
Tuntu on se, että eväät on vähissä. Aikapula tai akuutti tekemisenpakko vaivaa. Rakenne on liian tuttu. Rytmilooppi, teema, mattoja alle ja pimpelipom. Ja pienen tyvenen jälkeen uudelleen. Tapissa on hyvä rytminen syke, mutta aneemisuus kalvaa senkin alta uskottavuuden pois. Poissa on energisyys ja tuoreus. Ohjelmoija-Kajaston ja aikaisemmin mukana olleet live-muusikot on korvannut tämä Mr. Programming. Aikaisempi luova äänimaailma korvaantui nyt äännähtelyllä. Asian tasapainoon saattamisen vuoksi oli kuunneltava otteita vanhoilta levyiltä. Jos ei suksi luista, niin ei sitä voi ainakaan koneen syyksi laittaa.
MJ
Zone51, 1998
Le mystère entourant ce disque était tel, au début, que le petit laïus inscrit sur la couverture fut d'un grand secours. Car la démarche de nos amis Rinneradio & Ø vaut le détour, et donc une petite explication. Tout d'abord le titre du disque, « Pfft ». C'est le son que l'on obtient en soufflant de l'air par intervalle entre les dents. Ce son peut aussi provenir d'une machine pneumatique, ou, pourquoi pas, d'un animal, comme un oiseau par exemple. J'ai personnellement essayé de reproduire ce son en appliquant la méthode préconisée. Ma première conclusion fut de me dire que j'avais été victime d'une blague finlandaise. Mais celles-ci sont souvent du meilleur crû. Notre « Pfft » est en fait aussi un son causé par les machines électroniques, les filtres, cassettes, platines etc... L'électricité. Tout son peut être utilisé, surtout dans une optique ambiante comme celle qui est proposée ici.
Ce disque a été enregistré à Helsinki lors d'une performance live dans un festival sur les nouvelles technologies et les arts vivants (sic !). Tout ceci ne pouvait avoir lieu qu'en Finlande et le collectif Rinneradio s'en est donné à coeur joie. Composé de Tapani Rinne, Kajasto et Jari Kokkonen, Rinneradio jouait dans une pièce et Mika Vainio, alias Ø de Sähkö, la remixait simultanément dans une autre. Difficile donc, sur un CD, d'imaginer l'influence de chacun sur l'équilibre final, mais il en résulte un disque excellent, influencé par le dub parfois (une passion méconnue de Vainio pour le reggae ?). Très largement ambient, le disque s'énerve un peu à la fin, notamment sur les superbes « Paimen » et « Jori's lumix », qui montrent combien le binaire peut être agréable quand l'imagination est au rendez-vous. Ici, le tribalisme est polaire et le groove donne la goutte au nez. Un disque qui vaut son pesant de « Pfft »…