Tapani Tommola
RinneRadio: RinneRadio
Soundi no 11, 1988
Mukavaa laajennusta vaihteeksi maamme harvamerkkiseen jazzkarttaan. Vai onko tätä noin syytä karsinoida? Vaikutteita on vahvasti messissä myös rockista, reggaesta ja klassisestakin musiikista. Meininki on erittäin 80-lukuista. Radiossa tuntuu olevan kaksi päätransistoria: kaikkia perusfoneja, klarinettia ja bassoklarinettia käsittelevä Tapani Rinne sekä sävellyksistä, selkeästä tuotannosta ja rytmeistä vastaava Edward Vesala. Kvartetin täydentävät Seppo Tyni kitaralla ja bassolla sekä Iro Haarla harpulla, syntikoilla ja pianolla. Ei siis mikään rähmäkäpälien ryhmä.
Rinteen sävellyskykyjä valottaa vain Ula, joka rynkyttää eteenpäin blueshenkisellä bassoriffillä säveltäjän paneutuessa tenorinsa koko skaalaan nuotteja säästelemättä. Tyni komppaa kitaralla rupisesti ja vääntää sinne tänne erittäin fyysisiä fillejä. Numero päättyy eräänlaiseen tehokkaan simppeliin kaksiosaiseen "kertosäkeeseen". Pisteitä myös Haarlan vereville ja kliseettömille urkujutuille.
Vesala on kynäillyt Rinteelle muutaman tosi hienon piisin. Mieleen jäävin on After You've Bumed Your Cards, joka käyttäytyy kuin Sorbonnessa opiskellut kiinalainen mandariini vietettyään vuoden Jamaikalla rastaseurassa. Monikerroksiset jylhät torvet, hauras harppu ja syntikan mystiset hyräilyt tuovat Kauko-Idän kehiin bassokuvion ja harvapistoisen kitarakompin tuoksuessa tanakasti Karibialta. Eetu vanhana kujeilijana ei malta olla koputtelematta tähän jalosti cooliin sävelmään lempeän joviaalia cowboytempoa. Levyn lopettava Quatzaa Buldi on täydellinen antiteesi edelliselle: kipeästi ontuva ja raskas hirviö, jossa Vesala karjuu yhteenpuristettujen hampaiden välistä kuin harakirinsä mokaava juoppohullu samurai Rinteen pyrkiessä kuulostamaan - mainiosti onnistuen - sirkkelöitävältä kissalta. Tynin kitarakomppi on kuin lobotomian jäljiltä. Puhdaspiirteinen teos tämäkin... omassa sarjassaan.
Klarineteista päästään nauttimaan elegantilla ja avaralla But Anyway Greenillä, vaikka solistihommat hoidetaankin foneilla, onpa mukana trumpettikin (Antero Priha). Rinteen tenori- ja baritonilinjat ja sointi tuovat mieleeni tässä Barbierin. Haarlan koristelut pianolla ja syntikalla kiteyttävät niukkaeleisen hienostuneisuuden. Intensiivisen funkysti nykivä Let's Have A Donc Line menee tiheässä svengissään lähelle On The Cornerin Milesia.
Kaiken kaikkiaan verevää ja moni-ilmeistä musiikkia, jota tekee mieli soittaa, paitsi itselleen, myös ulkomaalaisille ystävilleen. On meinaan sen verran kansainvälistä potkua.
Jussi Niemi